Hjallis

Tutustuin nuoreen Hjallis Harkimoon, kun tämä kannatti vielä Helsingin IFK:ta. Sen aikaiselle Hjallikselle itänaapuri oli ennemmin pelkkä ryssä kuin potentiaalinen liikekumppani, enkä olisi voinut edes kuvitella, että se sama mies olisi vielä joskus edes tipanvertaa kiinnostunut politiikasta. Ryssän kelkkaan vei raha, politiikan tielle Hjallis ajautui kuin varkain ensin Alamäkeä laskettelemalla ja sen jälkeen Merikukkaa haistelemalla.

Muistan nuoren purjehtijan tyyppinä, joka sanoi jo, kun olisi ehkä kannattanut vielä ajatella. Se oli luontainen piirre, ei ylimielisyyttä, mutta mukana taisi olla varmaan ainakin ihan pienen hiukan aadeehoodeeta. Siihen aikaan tosin puhuttiin ihan toisenlaisesta kirjainyhdistelmästä eli MBD:stä, mutta Hjallikseen sitä ei kukaan osannut yhdistää. Sen hän sanoi itse, että on länsinaapurin kuninkaan tapaan lukihäiriöinen.

Myönnän yllättyneeni, kun Hjallis 1990-luvun alussa ilmoitti lähteneensä mukaan jääkiekkoseura Jokerien omistajajoukkoon. Se ei lopulta yllättänyt, kun henkiseksi takapiruksi paljastui rautakansleri Kalervo Kummola. Fyysisiä takapiruja löytyi puolestaan Hjalliksen vanhaa suomenruotsalaista rahaa edustaneista lapsuuden ja Hankenin aikaisista kavereista. Jos äiti on omaasukua Hackman, ovat taustat automaattisesti kunnossa.

Omaisuutensa Hjallis Harkimo on kuitenkin tehnyt itse niin taitavana pelurina kuin rohkeana riskinottajanakin. Jos joku rohkenee väittää, etteikö ison monitoimiareenan rakentaminen olisi ollut reilu 20 vuotta sitten riski, niin siinähän väittää. Riskinotto kuitenkin onnistui ja loppu on historiaa. Toki siinä tarvittiin onneakin, kuten tarvittiin aikanaan maailman merillä ja sittemmin Jokerien nousussa.

Hjalliksen onni oli saada Jokereihin samaan aikaan sellaiset nousevat tähdet kuin Teemu Selänne, Waltteri Immonen, Keijo Säilynoja, Mika Strömberg ja Markus Ketterer. Tuolta ajalta muistuu mieleen paitsi kevään 1992 sensaatiomestaruus myös tarina Selänteen 20-vuotissyntymäpäivistä. Pelikaverit miettivät, mitä ostaa lahjaksi, jolloin Immonen ehdotti, että ostetaan sille kirja. Hanke jäi, kun joku toinen muisti päivänsankarin jo omistavan kirjan. Eli jos on riittävän hyvä jossain muussa, ei lukupäätä välttämättä tarvita.

Myönnän yllättyneeni vanhan ystäväni kohdalla toisen kerran, kun Hjallis lähti eduskuntavaaliehdokkaaksi ja meni vieläpä läpi ensimmäisellä kerralla. Jo siinä vaiheessa muistan sanoneeni Kai Hyttisen Kurjen sanoin, että ”Ei vapaata vangita voi”. Loppujen lopuksi kesti kuitenkin yllättävän kauan ennen kuin Hjallis murtautui irti puoluehäkistä. Se ei ollut enää kovinkaan suuri yllätys, että urbaani edustaja teki sen hetkellä, jolloin kerran jo kuolleeksi kuvitellun agraariperinteen vaalijat ajavat maakuntauudistusta kuin kärmestä pyssyyn.

Sitäkään ei voi yllätyksenä pitää, että Hjallis löysi kumppanikseen toisen omaa polkuaan kulkevan yhden miehen ajatushautomon eli Mikael Jungnerin, eikä yllätys lopulta ollut edes jokapaikan ja -asian vastahankahara Tuomas Enbusken nimi. Pakko tunnustaa, että olin Enbuskea vastaan tämän miekkaillessa sanallisesti Juhani Tammisen kanssa. Jopa soitin Juhanille ja kiitin häntä kaltaisteni kokolihaa syövien heteromiesten puolen pitämisestä.

Olen toimittaja, en ennustaja, mutta silti rohkenen lähteä veikkaamaan Harkimon ja kumppaneiden perustaman uuden liikkeen tulevaisuutta. Uskon ajatuksen päätöksenteon tuomisesta suljettujen huoneiden ulkopuolelle saavan varsinkin Helsingin seudulla kannatusta, mutta eduskuntaan asti en usko nosteen kantavan. En varsinkaan, kun pitkälti samoilla aseilla ja aatteilla kamppailevat vasemmalta Vihreät ja Vasemmistoliitto ja oikealta vastaavasti Kokoomus.

Asko Tanhuanpää