Kuolematon

Jostain syystä tässä viime aikoina olen törmännyt usein sanaan ”kuolematon”.

Bohemian Rhapsody -leffan pyöriessä teattereissa, kaivoin omaankin soittimeen vähän Queeniä. Mukana listalla oli tietysti loistava Who Wants To Live Forever, joka on elokuvasta Highlander – Kuolematon.

Kirjahyllyssä lukemistaan odottaa Marko Kilven romaani Kuolematon. Ja siitä muistuu aina mieleeni Yö-yhtyeen Kuolematon -albumi, jota levyhyllystäni tosin ei löydy.

Yhtenä suurimpana syynä tuon sanan esiintymisessä on epäilemättä vuodenvaihteen aika, jolloin monilla elämänaloilla muistellaan mennyttä vuotta ja etsitään vuoden ”kuolemattomia” hetkiä, tekoja, saavutuksia, jne. Monet tuntuvat olevan valmiita melkoisiin tekoihin jättääkseen itsestään pysyvän jäljen.

Kaiken tämän kuolemattomuuden keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että sikäli kuin tiedehenkilöihin on uskominen, on maailmassa vain yksi kuolematon eläinlaji, Turritopsis Nutricula -meduusa.

Eikä tämäkään viisimillinen limanuljaska nyt varsinaisesti kuolematon ole, niin etteikö sitä hengiltä saisi, mutta se on määritelty biologisesti kuolemattomaksi, koska se ei ajan mittaan menetä elinvoimaansa eikä lisääntymiskykyään. Eli ainakin teoriassa se voisi elää loputtomasti.

Tiedätkö mitä Turritopsis tekee, kun sen kuolemattomuus on uhattuna? Se ei ala riekkumaan tai pitämään meteliä tekemisistään. Se ei kysele vastaantulijoilta että ”etsä tiedä kuka mä oon”. Eikä se varsinkaan ala vähättelemään muita.

Sen sijaan se vajoaa meren pohjaan, kääntää kehityksensä takaperin ja muuttuu meduusasta takaisin polyypiksi, voidakseen taas myöhemmin muuttua uudelleen täysikasvuiseksi meduusaksi. Se siis ikään kuin palaa lapsuuteensa, siksi kunnes pahin on ohi ja elämä aikuisena voi taas jatkua.

Minusta sillä on pointti tuossa.

Janne Leipijärvi