Young man in Morocco
buys a diamond ring.
Takes it across the water
just to see what luck it brings.
Noin alkaa australialaisyhtye The Angelsin kappale Can’t Shake It, josta los angelesilainen Great White levytti oman versionsa vuoden 1991 Hooked -albumille.
Juniorivuosina mainittu albumi oli jonkin aikaa keskiraskaassa voimasoitossa niin koti- kuin autosoittimessakin. Sittemmin levy hukkui, enkä ennen tätä ollut kuullut sitä arviolta 20 vuoteen kertaakaan. Silti edelleen, lähes poikkeuksetta, kun kuulen sanan Marokko, alkaa päässä soida ”Young man in Morocco…”.
Päätin huvikseni alkaa kirjoittaa kappaleen sanoja ulkomuistista ja katsoa kuinka pitkälle pääsisin. Pääsin loppuun asti. Mitä aivokapasiteetin hyötykäyttöä!
Tämä on vain yksi kalpea osoitus siitä, miten musiikki auttaa muistamaan ja oppimaan. Aiheesta on lukuisia tutkimuksia, jotka ovat jopa merkittävästi kattavampia kuin oma empiirinen esimerkkini. Niinpä sitä ajattelisi, että tätä varmaan hyödynnetään kouluissa, minkä ehditään. Mutta väärin ajattelisi. Tai ainakin oman kapean otannan perusteella ei yhdeksänvuotiaille opeteta mitään musiikin avulla. Muuta kuin musiikkia.
Mutta tiedättekö millä instrumentilla ne nykyään koulussa opettavat lapsille musiikin alkeita? Nokkahuilulla. Kyllä, nokkahuilulla. Sillä samalla kirotulla muovitapilla, jota jo sinä ja minä vihasimme ala-asteella. Se sama värkki, joka varoittamatta vinkaisee koirien taajuuksille, rikkoen samalla sekä tärykalvot, että kiinnostuksen soittamiseen. Kas kun eivät soita pajupilliä tai vuvuzelaa.
Sen sanon, että jos poikani jonain päivänä tuo nokkahuilunsa kotiin kappaleina (sellaista tiedetään suvussa tapahtuneen), minun on vaikea olla hänelle vihainen.
Janne Leipijärvi
Loading ...
Lisää kommentti