Se pieni ero

Se tunne, kun tietää tuntevansa häpeää. Niitä hetkiä ei välttämättä haluaisi kokea, mutta niitä ei voi välttää.

Häpeä voi olla kollektiivista esimerkiksi ihan poroina käyttäytyvien maanmiesten takia tai sitten se voi olla peräisin samasta paikasta kuin itse aiheutettu päänsärkykin. Viime sunnuntaina häpeäni oli itse aiheutettua.

Esittelin kotikaupunkini Rauman kesäistä tarjontaa parille ulkomaalaiselle ystävälleni. Tulin kertoneeksi heille tarinan siitä, mitä kuolleet venäläiset viereisessä merenlahdessa aiheuttaisivat.

Kysyin, mitä jos kalmoja olisi kaksi? Vastaus englanniksi oli POLLUTION eli saaste. Entäpä, jos niitä olisi kaksi miljoonaa? Vastaus edelleen liverpoolinmurteella kuului SOLUTION eli ratkaisu. Lausuttuna sanat niin sanotusti loppusointuvat kauniisti.

Kävelimme eteenpäin vain muutamat kymmenet metrit, kun huomiomme kiinnittyi nurmikolla grillailevaan miesryhmään. Menin paikalle ja kehuin tuoksua taivaalliseksi.

Mitä tekivät miehet – he kutsuivat meidät seuraan, antoivat lihalautasen käteen ja toiseen kylmän Kukon. Tunnelma oli välitön, juttu luisti ja nauru raikui.

Amerikkalainen ystäväni kysyi, mistä miehet tulevat. Vastaus kuului, että Venäjältä. Siinä vaiheessa niin kyseiseltä jenkiltä kuin namibialaiseltakin ystävältäni taisi lirahtaa naurua pidätellessä niin sanotusti pissa jamekseen.

Barbecue-elämyksen jälkeen sain selittää pidempään ja hartaasti, mistä suomalaisten viisto suhtautuminen venäläisiin johtuu.

Amerikkalainen kysyi, voisiko syynä olla kommunismi. Sen kielsin. Namibialainen kysyi, olivatko he julmia siirtomaaherroja. Senkin kielsin.

Kerroin sodasta, johon pieni Suomi tahtomattaan joutui. Kerroin Mainilan laukauksista. Kerroin sotatantereelle jääneestä äidinisästäni, jota en tietysti saanut ikinä tavata. Ystävät ymmärsivät.

Mutta silti hävetti. Kerroin myös slaavilaisesta vieraanvaraisuudesta, josta olimme juuri päässeet osallisiksi.

Kerroin jöröistä suomalaisista, jotka kuittaavat ystävällisen tervehdyksen yhdellä ainoalla sanalla ja se sana on HÖH.

Sain itse nauttia slaavilaisesta vieraanvaraisuudesta työskennellessäni vuosituhannen alussa liki kolme vuotta putkeen Balkanilla, entisessä Jugoslaviassa.

Ei ollut niin köyhää kotia, etteikö vieraille olisi riittänyt kahvia ja rakia tai slivoa eli paikallista kotipolttoista. Vieraalle tarjoaminen oli sisäänrakennettu kunnia-asia, tarjoomuksista kieltäytyminen olisi ollut pahin mahdollinen epäkunnioituksen osoitus.

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän juuri operaatioalueelle saapuneen englantilaisen esimieheni, kenraalin, reaktion paikallisen kyläpäällikön kutsuessa meidät kotiinsa Suomen valtion kustantaman kouluprojektin julkistamisen jälkeen.

Arrogantti britti otti kutsun vastaan, mutta nähtyään tarjoomusten tason, hän kääntyi kannoillaan ja sanoi HYH. Sen tilanteen selvittäminen eli isäntien lepyttäminen vaati meiltä paikalle jääneistä suomalaisilta useamman pullon rakia.

Myöhemmin uskalsin arvostella herra kenraalia ääneen ja hän ihme kyllä ymmärsi, mitä oli tehnyt. Kehtasin vielä kysyä, mitä nöyryytetyt serbit olisivat tehneet, jos heille olisi tarjottu brittiläisiä erikoisherkkuja, kuten esimerkiksi täytettyä lehmänmahaa, munuaispiirasta, veripalttua ja lämmintä olutta. Vastaus kuuluu, että he olisivat kiittäneet.

Meillä suomalaisilla on vielä paljon opittavaa siitä, mitä todellinen vieraanvaraisuus oikeasti tarkoittaa. Nuoruudessani se oli sitä, että ilman kyläkutsua ovesta sisään tulleelle vieraalle tarjottiin kaffetta, känttyä ja kurria. Nykyisellään kylään ei enää edes kutsuta, sinnekin käsketään. Tulee ikävä Balkania.

Asko Tanhuanpää