Maailman historian toiseksi vanhimmasta ammatista, vakoilusta, on viime aikoina riittänyt puhetta. Englannin hyväksi Neuvostoliitossa vakoillut venäläinen mies palautettiin kaksoisroolinsa paljastuttua vaihtokaupalla Britanniaan.
Siellä hän eli tyttärensä kanssa maaseutukaupungin hiljaista elämää yli 10 vuotta, kunnes heidät löydettiin kaupungin puistonpenkiltä heikossa kunnossa, ilmeisesti myrkytettyinä.
Vaikka sarja- ja elokuvien hämäristä ”tikari ja viitta”-maailmoista valtioiden välinen vakoilu on siirtynyt tietokoneiden, algoritmien, kyberien, bittien jne. maailmoihin, ihmistä ei tässä hienosyisessä lajissa ole ainakaan tähän mennessä pystytty syrjäyttämään.
Suomi on lännen ja idän välissä ollut aina korkealla vakoilumaailman listoilla. Helsingissä lähetystöjen ja sotilasasiamiesten laatimat raportit ovat luettua aineistoa idän ja lännen pääkaupungeissa Tukholmasta, Berliiniin, Moskovasta Pekingiin ja Washingtoniin.
Vaikkei uhka Suomen kannalta olisikaan suoranainen, Korean tai Syyrian kaltaiset kriisipesäkkeet saattavat heijastua myös meidän lähialueillemme. Sotilaallinen aktiivisuus Itämeren alueella on kasvanut nopeasti.
Venäläinen sotilaslentoliikenne Itämeren alueella ilman lentosuunnitelmia, yhteyttä lennonjohtoihin ja transponderit pimeinä, on kolminkertaistunut viidessä vuodessa, kertoo puolustusvoimain komentaja kenraali Jarmo Lindberg. Mm. tämä kiirehtää Suomen sotilastiedustelulain päivittämistä, joka onkin jo työn alla eduskunnassa.
Myös siviilitiedustelulain päivittäminen on käsittelyssä Arkadianmäellä. Jos se hyväksytään, kasvaa Suojelupoliisin vuotuinen budjetti 42 miljoonasta eurosta 50 miljoonaan. Sillä pystyy palvelemaan paremmin myös yrityksiä kybervakoilun maailmassa.
Samalla 400 hengen vahvuisesta Suposta tulisi Pohjoismaiden ainoa turvallisuuspalvelu, jolla on myös ulkomaan tiedusteluoikeudet. Muilla se on puolustusvoimain vastuulla.
Rikostutkinnasta on siirrytty pitkälti turvallisuustiedusteluun ja analysointiin, kertoo Supon päällikkö Antti Pelttari. Siihen tarvitaan akateemista koulutusta ja monipuolista kielitaitoa, nyttemmin myös arabian kieltä.
Näistä asioista ei julkisuudessa ymmärrettävistä syistä paljoa puhuta. Kansalaisten on kuitenkin tärkeää tiedostaa, että tämäkin sektori, sekä sotilas- että siviilitiedustelu, tarvitsevat tukea ja määrärahansa valtion budjetista.
Toimittajat Jukka Rislakki ja Jukka Parkkari ovat ottaneet vuosien mittaan asiakseen valaista vakoilun ja salaisen tiedon maailmaa romaanien muodossa.
Faktaa ja fiktiota sopivasti sekoittamalla, he kertovat aiheesta mukaansatempaavalla ja samalla todentuntuisella tavalla. Molempien kirjat toimittaa sama helsinkiläinen ”Arktinen banaani”- pienkustantaja.
Vaikka Latviassa asuva Rislakki on siirtynyt ”Olematon vakooja”- ja ”Kananlihalla” kirjoissaan tiukalta asialinjalta kaunokirjallisuuden puolelle, säilyttää hänen tekstinsä uskottavuuttaan pitkälti amerikkalainen tiedusteluaineiston ja kirjoittajan vankan aihepiirin tuntemuksen ansiosta.
Jukka Parkkari puolestaan on hankkinut tietonsa ja kokemuksensa liikkumalla kymmeniä vuosia tiedustelualan ihmisten piirissä lähinnä Helsingissä. Kansan Uutisten toimituspäällikkönä hänellä on ollut keskimäärää luontevampi yhteys myös itäisen naapurimme alan työntekijöihin.
Parkkarin työtahti on hengästyttävä. Vuonna 2010 ilmestynyttä ”Suoraan hevosen suusta,”- romaania on seurannut 11 kirjaa, mm. otsikoilla Salpalinjan sankarit, Santahaminan salaisuudet, Vastarannan vakooja, Käskystä rouva ylipäällikkö jne.
Osansa saavat myös naapurimme Viro ja Ruotsi omissa opuksissaan, joissa kaikissa yhdistyy varjoisa, mutta veijarimaisesti kuvattu vakoilun ja vastavakoilun maailma. Parkkarin koneesta lähteneet yhteensä 4000 sivua vakoilumaailman kuvausta ovat kirjoittajan mukaan lähtökohdiltaan totuudellisia, joskin lukijakin ymmärtää, että toimittajan luova ajattelu höystää niitä enemmän kuin Rislakilla. Kirjojen aineisto sopisi suoraan muokattavaksi TV-sarjoiksi.
Paikkojen, joissa Parkkari liikkuu ja tapaa kontaktejaan kuvaukset ovat sisustuksen ja tunnelman osalta tarkkoja, ruuat ja juomat paikoillaan. Tiedustelualan terminologia, organisaatioiden rakenteet ja ihmisten asemat ja tittelit ovat niin ikään täsmällisiä.
Vakoilu- ja tiedusteluorganisaatioiden sisäinen kamppailu paikasta auringosta vaikuttaa aidolta. Parkkarin teksteissä käsitellään mm. venäläisten maanostoja Suomessa, Tikkakosken lennonvalvontakeskusta tunneleiden seinävärejä myöten jne. jo vuosia ennen viime aikojen ”paljastuksia”.
Presidentti Vladimir Putinin henkilöhistoriaa rakentaessaan Parkkarin Feeniks lintu lentää liian korkealle siipensä polttaen. Tekstin mukaan Venäjän sotilastiedustelu GRU:n Afganissa taistellut veteraanikerho valitsi 1997 Jeltsinin jälkeen seuraavaksi presidentiksi Putinin.
Vladimir piti saada turvaan kilpailijoiltaan, joten hänelle luotiin valehenkilöllisyys. Suomalaiseksi liikemieheksi muuntunut Ludvig Sykiäinen(!) lennätettiin 90-luvulla Moskovasta Kyprokselle. Monen mutkan kautta hän tuli Suomeen taskussaan Ruotsin ja Viron passien ohella aito Suomen passi.
Parkkarin kirjaamassa henkilökuvassa unohtuivat Putinin liikkeet ja toiminta 90-luvulla Pietarissa. Hän unohtaa Putinin työn Pietarin kuvernööri Sobtshakin sihteerinä.
Turkulaiset olisivat nähneet mielellään myös maininnan Turku-yhteyksistä. Niihin kuului myös oma pieni silminnäkijän kokemukseni Venäjän nykyisestä presidentistä.
Istuimme rinnakkain kalsareissa isäntiemme avustajien roolissa Turun Sanomien edustussaunan pukuhuoneessa saksaa puhuen. Hän sujuvasti Itä-Saksan vakoiluorganisaation ex-päällikkönä, minä Mikkelin Lyseon lyhyen saksanlinjan jäykkyydellä.
Toimeen kuitenkin tultiin kuunnellen oven takaa kuuluvaa kiukaan sihinää. Minä tyhjin käsin, Putinilla koko ajan sylissään musta attaseasalkku.
Ari Valjakka
päätoimittaja, emeritus
Loading ...
Lisää kommentti